Author: vesamattimarjamaki

Olen kahden lapsen isä. Olen mukana juniorijääkiekossa joukkueenjohtajana ja apuvalmentajana. Harrastan itsekin, välillä vähän liiankin tosissani. Hyrox, kuntosali, pyöräily, jääkiekko. Liike on ollut minulle tapa pitää pää ja kroppa kunnossa.

Siksi lasten ja nuorten liikunta ei ole minulle mikään kampanjalause.

Se on arkea: kustanna, kyyditse, kannusta.

Varusteita. Aikatauluja. Välipaloja. Vanhempainryhmiä. Turnausmaksuja. Ja tämä kaikki sen takia, että lapsi oppii yrittämään, häviämään, onnistumaan ja kuulumaan porukkaan. Ja ennen kaikkea liikunnasta tulisi osa elämää, eikä pakollinen paha.

Mutta nyt meillä on ongelma. Harrastamisesta on monessa lajissa tullut liian kallista. Ja harrastusten hinnat tuntuvat kaikissa tuloluokissa.

Tämä näkyy ihan tavallisten perheiden arjessa. Jos lapsia on useampi ja jokainen haluaa harrastaa, lasku kasvaa nopeasti. Jäähalli, kenttämaksut, varusteet, valmennus, turnaukset, matkat. Eikä tämä koske vain jääkiekkoa. Sama kehitys näkyy monessa lajissa.

Liikunnasta puhutaan kyllä kauniisti. Sanotaan, että lasten pitää liikkua enemmän. Että nuorten hyvinvointi on tärkeää. Että ennaltaehkäisy kannattaa.

Hyvä. Olen samaa mieltä.

Mutta jos samaan aikaan harrastaminen karkaa liian monen perheen ulottumattomiin, puheet eivät riitä.

Minusta liikunnallinen arki on yksi parhaista tavoista rakentaa vahvempaa Suomea. Se vaikuttaa terveyteen, mielialaan, oppimiseen, työkykyyn ja siihen, miten nuori suhtautuu itseensä ja muihin. Joukkueessa oppii asioita, joita ei opita kirjoista. Ajoissa paikalle. Kaveria ei jätetä. Treeneihin mennään silloinkin, kun ei huvita. Minä kehityn.

Nämä ovat aika hyviä oppeja myös työelämään.

Politiikassa pitäisi ymmärtää tämä paremmin. Lasten ja nuorten liikunta ei ole pehmeä sivuteema. Se on kovaa tulevaisuuspolitiikkaa.

Mitä sitten pitää tehdä?

Ensimmäisenä pitää ymmärtää se, että vanhemmat ovat merkittävässä roolissa joukkueiden arjessa. Tietyissä ikäluokissa joukkueiden arkea pyörittävät vanhemmat lähes itsenäisesti. Vanhemmat voi jakaa karkeasti kahteen porukkaan: aktiiviset (osallistuvat osana elämäntapaa) ja passiiviset (eivät halua / jaksa / ehdi osallistua). Tämä on realiteetti, jonka kanssa on elettävä. Aktiivisten osuuden tulisi olla mahdollisimman korkea.

Toiseksi, pitää ymmärtää se, että perheillä on erilaiset lähtökohdat osallistumiseen. Nykyään verottajan linjausten takia talkootöitä ei voi kohdistaa perheen omille lapsille. Eli aktiivisten porukka joutuu käytännössä tekemään myös passiivisten puolesta hommat, jos talkootöiden kautta taloudellista rasitetta halutaan vähentää. Taas tippuu puolet pois tekijöistä, ainoastaan verottajan tulkinnan takia. Lopputulos: talkoita tehdään vähemmän.

Miksi minä muiden puolesta tekisin hommia? Tämä on olennainen kysymys myös valtion talouden puolella ja kuvaa erinomaisesti sitä, miten verotuksella tai verottajan tulkinnoilla passivoidaan ihmisiä täysin turhaan. Passiivisuudesta tulee tapa ja “tuloksia” niitetään vielä vuosien päästä.

Mielestäni aktiivisuudesta tulee palkita, ei rangaista.

T. Vesku

Verotus, sääntely ja byrokratia muodostavat yhdessä sellaisen viidakon, jossa aktiivinen ihminen joutuu kysymään: kannattaako tämä enää?

Jos lisätyöstä jää liian vähän käteen, sitä ei tehdä. Jos työntekijöiden palkkaaminen on liian riskipitoista pienelle yritykselle saatuun hyötyyn nähden, häntä ei palkata. Jos perheen toinen vanhempi tekee lyhennettyä työviikkoa sen takia, että nettona saatava palkka ei korvaa menetettyä vapaa-aikaa, jossain on vika. Järjestelmässä on vika.

Tämä ei ole oikeiston tai vasemmiston välinen näkemyskysymys. Tämä on matematiikkaa ja arkea.

Työnteon ja verotuksen kannustavuus rakentuu kahdesta asiasta.

Paljonko veroja maksetaan?

Ja mihin verovaroja käytetään?

Molempiin pitää vastata rehellisesti.

Jos veroja maksetaan paljon, mutta palveluiden laatu koetaan heikoksi, syntyy epäoikeudenmukaisuuden tunne. Jos työssä käyvä keskituloinen perhe kantaa yhä suuremman vastuun koko järjestelmän rahoittamisesta, mutta samalla oma arki kiristyy, jokin menee väärään suuntaan. Vapaa-ajan ja työn suhde ei aina ole oma valinta, mutta silloin kun se on, yhteiskunnan ei pitäisi olla asettamassa esteitä työn tekemisellä.

Minusta politiikan pitää lähteä siitä, että aktiivisuudesta palkitaan. Ei rangaista.

Se tarkoittaa matalampaa työn verotusta, järkevämpää sääntelyä ja sitä, että yrittäjän aikaa ei hukata turhaan paperinpyöritykseen. Se tarkoittaa myös sitä, että julkista rahaa käytetään vastuullisemmin. Jokainen euro, joka kerätään ihmisiltä ja yrityksiltä, pitää pystyä perustelemaan.

En usko sellaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, jossa kaikki vain kiristävät vyötä ja toivovat, että vanhat rakenteet kestävät vielä hetken. Meidän pitää päivittää ajatus hyvinvointiyhteiskunnasta tälle – ja tuleville – vuosikymmenille.

Taloudesta pitää saada robustimpi (vankka, kestävä, luotettava). Sen pitää kestää paremmin näitä nyt jo arjeksi muodostuneita iskuja vanhaa systeemiämme vastaan.

Hyvinvointi ei synny passiivisuudesta. Se syntyy työstä, terveydestä, osaamisesta, turvallisuudesta ja siitä, että ihmisellä on tunne: jos teen enemmän, se myös näkyy omassa elämässäni.

Politiikan tehtävä ei ole olla tiellä, vaan luoda edellytykset ihmisten ja yritysten menestymiselle.

T. Vesku

Olen päättänyt asettua ehdolle vuoden 2027 eduskuntavaaleihin. Olen seurannut politiikkaa aktiivisesti, mutta en ole tähän mennessä osallistunut poliittisiin kampanjoihin rahoittajana tai ehdokkaana.

Olen vuosien saatossa ehtinyt olemaan monessa mukana. Frameryn perustajana, yrittäjänä, maanviljelijänä, metsänomistajana sekä muun muassa Solitan, PackageMedian ja Logia Softwaren kaltaisissa digitaalisia palveluja ja ohjelmistoja kehittävissä yrityksissä liiketoiminnan kehittäjänä. Osaamista on siis kertynyt laajasti viennistä investointeihin ja uusien tuotteiden lanseeraamisesta palveluiden myyntiin. Markkinointi ja myynti ovat olleet aina ”työlautasellani”, vaikka koenkin olevani generalistinen liiketoiminnan kehittäjä.

Mielestäni aktiivisuudesta pitää palkita, ei rangaista. Tällä hetkellä Suomessa byrokratialla ja verotuksella ohjataan ihmisiä passiivisuuteen. Tämä on omasta mielestäni pois sekä ihmisiltä itseltään että valtiolta. Suomalaiset ansaitsevat positiivisen tulevaisuusnäkymän, vaikka valtiontalouden realiteetit näyttävät tällä hetkellä synkiltä.

Tulevaisuus rakentuu yritysten ja ihmisten menestymisen varaan, ja haluan olla tukemassa tätä menestymistä!

T. Vesku